Sosiaalialkoholisti

Kymmenen päivän tapahtumat ovat nyt ohi. Olen nyt levännyt yhden päivän kaiken tämän jälkeen, ja nyt tuntuu siltä, että olisi pitänyt kirjoittaa sen huuman aikana jotain, koska nyt on kaikesta jo täysin erilainen kuva. Päätin kuitenkin aloittaa kirjoittamisen vasta nyt ja saatan pettyä, että olen palannut jälleen elämääni, joka lopulta onkin hyvin yksinkertainen.

Olen siis juhlinut noin viikon ajan; jatkuvasti ja rajusti. En ole juhlien alkuunpanija, vaan olen pikemminkin seuraaja ja kaikkea on vain tapahtunut ympärilläni viimeisen viikon aikana enkä ole kieltäytynyt yhdestäkään olutlasista tai tanssiinkutsusta. En pysty mitenkään kirjoittamaan kaikesta, mitä tämän viikon kestäneen retken aikana tapahtui, joten valitsen vain jotain. Kaikki tuntuu jo nyt niin epätodelliselta ja kun mietin taaksepäin, niin silmäni alkavat pyöriä päässä ja kuvia ihmisistä, tunnelmista ja paikoista vilisee silmissäni pikakelauksella.

Pisin yhtäjaksoinen retki ajoittui viikonloppuun, jolloin kaikki alkoi työkaverini läksiäisistä Espoon metsässä. Hän asuu siellä. Kun katsoin kaikkia paikalla olevia henkilöitä, tajusin, että pystyn puhumaan tälle suurelle joukolle ihmisiä hyvin vapautuneesti. Tunnen heistä jokaisen. Juhlat etenivät normaalin kaavan kautta ja tiesin jo alkuvaiheessa, että juhlat tarvitsevat vain aikaa alkaakseen. Kuin olisin puhaltanut kokeillakseni hiillokseen vain testatakseni, hehkuuko se lainkaan. Kun huomasin pienen punaisen kajon jo alkuvaiheessa ja mukanani oli sunnuntain hesari, tajusin, että tämä hiillos lähtee vielä liekkiin. Lopulta myöhemmin puhalsin posket suurena hiilloksen täyteen hehkuunsa ja revittyäni rajuin ottein hesarin kappaleiksi voimieni tunnossa ja viskattuani sen palamaan, löysin itseni Espoon metsästä erikoisen joukon keskeltä.

Mukaan tarttui juhlista viimeiset mohikaanit: pieni japanilainen tarkkailija, haaveileva akatemiatutkija, laulava suomenruotsalainen, yksi englantilainen, belgialainen opiskelija ja minä. Tämä joukko oli suoraan toimintaelokuvasta, jossa jokaisesta kansasta tai kansanryhmästä on lähetetty heidän paras edustajansa juuri tätä hetkeä varten. Löysimme metsän reunalta säälittävän pienen hiekkarannan ja vilkaistuamme pikaisesti toisiamme suomenruotsalaisen kanssa, riisuimme jo vaatteitamme nopeasti ja juoksimme mereen. Päätös ei vaatinut sanoja. Täydellinen tapa kuolla olisi ollut humalassa yrittäen päästä pienelle luodolle pienen matkan päähän rannasta. Pettymyksekseni huomasin, että vesi oli niin matalaa, että pystyin juoksemaan sinne. Elän siis vielä vieläkin. Poseerattuamme luodolla hetken, lähdimme juoksemaan kilpaa kohti rantaa. Päästyämme rantaan huomasin molempien reisieni valuvan verta. Tunsin hyvää oloa siitä, että valuin verta, mutta lopulta juotuani liikaa merivettä, jouduin helpottamaan muuten pahaa oloani. Oloni oli kuin triathlonin jälkeen. Kaikkeni antaneena ja verta valuen olin voittanut. Irvistin vielä hampaitani salaa, koska se sopi kuvaan, mutta onneksi kukaan muu ei huomannut sitä.

Pääsin kotiin vasta 24h tämän kaiken jälkeen, koska juhlat jatkuivat ympäri pääkaupunkiseutua eikä pääni riitä sitä avaamaan tai edes käsittämään. Muistan vain, kun aamuauringon noustessa otin taksin kotiin, koska olin mielestäni ansainnut sen ja kuinka turvallisesti ylipainoinen taksitäti minut veikään kotiin. Tunsin tällöin onnea, mutta en tiennyt vielä silloin, että muutamaa päivää myöhemmin kaikki kääntyisi ennemminkin suruksi. Juhlin samaan tyyliin vielä seuraavat viisi päivää yhdellä välipäivällä. Kaiken tämän keskellä olin vielä tieteellisessä konferenssissa kuuntelemassa maailman huippututkijoita. Sekin on käsittämätöntä, miten tämä konferenssi kietoutuu kaiken muun ympärille.

Juomani alkoholin määrä oli valtava ja se tekikin minut lopulta murheelliseksi. Jos joku luulee, että kerron tämän kaiken kerskaillakseni asialla, en voi hänelle luultavasti uskottavasti toisin todistaa. En vain ole enää 17-vuotias.

Se mitä opin tästä reissusta oli, että olen sosiaalialkoholisti. Olen riippuvainen sosiaalisista kontakteista ja haluan olla ihmisten parissa. Se ei kuitenkaan tarkoita missään määrin, että minulla olisi hyvät sosiaaliset taidot. Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaksi täysin eri asiaa. Ihminen, joka ei osaa kommunikoida toisten kanssa, voi haluta silti tavata ihmisiä ja päinvastoin. Kuulun edelliseen joukkoon. Haluan olla välimeren ”Mitä kuuluu?” –tyyppi. Jos joskus oppisin sen, olisin täysin pitelemätön, sillä sosiaalisuus ja hyvät taidot ovat pettämätön yhdistelmä ja varma tae menestykseen. Toinen puoli minulta kuitenkin puuttuu ja sitä ei voi oppia. Olo on kuin Monopolyssa, kun yrittää vaihtaa tarvitsemaansa kortti tylsän, bisnesvainuisen pelaajan kanssa, joka ei ikinä tule siitä luopumaan, koska minulla on tarjota tilalle vain tiskaamattomuus- ja epäonnistujakortti. Olen Musta Pekka.